Sinistä ja valkoista Suomen luonnossa – osa 17

Kellokasvit
Kissankello, kuva: Jouko Lehmuskallio

Kissankello, kuva: Jouko Lehmuskallio

Sarjassa esitellään 100-vuotiaan itsenäisen Suomen luonnossa esiintyviä sinisiä, valkoisia tai sinivalkoisia lajeja, laji kutakin itsenäisyyden vuotta kohti. Nyt ovat vuorossa lajit 46-54, kellokasvit, mukana tuttujen kellokukkiemme lisäksi hyvin harvinainen valkokukkainen sammakonkello.

Campanula suvusta tunnetaan maailmanlaajuisesti yli 400 lajia. Kissankello on suomalaisille yleensä sinisistä kellokasveista kaikkein tutuin. Kaikilla luonnonvaraisilla kellokukilla on suomenkielisessä nimensä osana aina jonkin eläimen nimi. Latinankielinen nimi Campanula tarkoittaa kelloa. Nimen etuliitteenä oleva esimerkiksi kissan-, varsan-, hirven- ja vuohenkellon nimiosilla on osoitettu kellon kokoa, eli isokukkaisilla kelloilla ison eläimen nimi.

Kissankello, Campanula rotundifolia

Kissankelloa lienee pidetty lemmikkikasvina. Se on levinnyt hyvin laajalle alueelle. Meillä Suomessa esiintyy myös silmälläpidettäväksi luokiteltu lapinkissankello, ssp. gieseckiana. Lapinkissankellon erottaa muista kissankelloista siitä, että sillä on vain yksi kukka. Kissankello kukkii meillä keskikesällä ja koristaa tienvieriä muiden kauniiden kukkien kanssa, yleensä siihen saakka, että pientareet niitetään. Toivottavasti kasvit ehtivät siementämään ennen niiden niittoa. Kissankello on Keski-Pohjanmaan maakuntakukka.

Harakankello, Campanula patula

Harakankellon väri ei ole niin puhtaan sininen kuin kissankellon, vaan sen kukka on punertavan sininen. Joskus harakankelloa voi myös löytää puhtaan valkoisena. Harakankello on kotiutunut meille aikoja sitten ja sen kasvupaikat kertovat, että se viihtyy hyvin ihmisen muokkaamilla avoimilla paikoilla. Sitäkin voi löytää runsaina kasvustoina tienpientareilta.

Hirvenkello, Campanula cervicaria

Hirvenkello on muinaistulokas ja se on luokiteltu vaarantuneeksi, sillä sen luontaiset kasvupaikat – kaskeamisen aikaan ihmisen raivaamat perinneympäristöt ovat vähentyneet ja sen seurauksena monet muutkin vanhan kaskikulttuurin seuralaislajit ovat taantuneet. Hirvenkellon siemeniä voi löytää kukkakaupoista, ja suosittelemmekin lajin viljelyä mahdollisuuksien mukaan.

Peurankello, Campanula glomerata

Peurankello esiintyy runsaimmin Järvi-Suomen alueella, mutta kyllä sitä löytyy sieltä täältä muualtakin Suomesta pientareilta, myös suurtenkin teiden varsilta. Hirvenkellon tapaan peurankello on hyötynyt ihmisen raivaamista ja muokkaamista paikoista. Näyttävä ja melko kestävä kasvi on saanut sijansa myös kotipuutarhoista, yleensä kuitenkin jalostettuna puutarhalajikkeena.

Kurjenkello, Campanula persicifolia

Kurjenkellolla on kellokasveistamme kaikkein suurin kukka. Näyttävyytensä ansiosta se on ollut suosittu puutarhakasvi jo 1600-luvulla. Myös kurjenkellosta löytyy valkokukkaisia versioita, ehkä jopa useammin kuin muista kellokasveistamme. Ainakin meille on syntynyt kokemustemme kautta sellainen mielikuva muutaman vuosikymmenen aikana kasvireissuillamme.

Ukonkello, Campanula latifolia

Valtavan isokokoinen ja näyttävä ukonkello ei ole meillä alun perin luonnonvarainen, vaan on tuotu puutarhoihin, joista se karkulaisena on paikoin levittäytynyt puutarhojen liepeille. Ukonkello vaikuttaa hyvinkin luonnonvaraiselta, sillä se kasvaa usein muun kasvillisuuden seassa täysin luonnonvaraisessa kasvupaikassa. Ukonkello on eteläinen laji ja meillä sitä löytyy runsaimmin Ahvenanmaalla. Komea kasvi kiinnittää huomiota upeina tienvierikasvustoina, ikään kuin olisi istutettu sinne koristeeksi. Ukonkelloa on viljelty myös ravintokasvina. Sen alkukesän lehtiruusuketta on käytetty pinaatin ja lehtivihannesten tapaan ja sen juurakkoa on käytetty maa- artisokat tai parsan tavoin.

Varsankello, Campanula trachelium

Varsankello on ruotsiksi nässelklocka, ‘nokkoskello’. Nimi juontuu varsankellon nokkosta muistuttavista lehdistä. Kukkimattomana sitä voisikin luulla nokkoseksi. Varsankello lienee kellokasveistamme vaateliain. Se on erittäin runsas Ahvenanmaalla ja lounaisessa saaristossa kalkkipitoisilla ja humuspitoisilla alueilla. Varsankello on myös tunnettu puutarhoissa, joista se on levinnyt läheiseen luontoon.

Vuohenkello, Campanula rapunculoides

Puutarhakasvina vuohenkello on kestävä. Puutarhojen ulkopuolella se koristaa tienvieriä ja joutomaita upeilla kukillaan heinä-elokuussa. Vuohenkellon erottaa muista kellokukistamme siitä, että sen kukinto on toispuolinen. Myös vuohenkelloa on hyödynnetty ravintokasvina. Sen juurimukulaa on käytetty palsternakan tavoin ja sen kukkimattoman kasvin lehtiä on käytetty salaattina. Vuohenkello lienee saanut nimensä karjankellosta, ja kooltaan lehmään ja hevoseen verrattuna nimetty välimaastoon sopivaksi vuohenkelloksi.

Sammakonkello, Campanula aparinoides

Sammakonkello on ainoa vain valkoisin kukin kukkiva kellokasvimme. Sillä on vain yksi luonnonvarainen kasvupaikka koko maassa, eikä sitä Euroopassakaan taida olla Pälkäneen ulkopuolella, josta sammakonkello löytyi 1932, mutta sitä on kerätty kasvioihin kuitenkin jo vuonna 1912. Sammakonkello on hento ja vaatimaton kasvi. Sillä on ohuet harsomaiset varret, jotka peittyvät usein muun kasvillisuuden sekaan. Äkkiä katsottuna sitä voisi luulla joksikin kapealehtiseksi tähtimöksi sen hennon olemuksen perusteella.

Linkki

Kellokasveja LuontoPortin sivuilla

Teksti: Eija Lehmuskallio
Kuvat: Jouko Lehmuskallio

↑ Sivun alkuun

Artikkelin kommentointi ei käytössä.

Tilaa artikkelit
Tunnista lajeja!
Tunnista lajeja!
LuontoPortti Facebookissa
Yhteistyössä
Unesco