Sinistä ja valkoista Suomen luonnossa – osa 25

Hernekasveja
Hiirenvirna, kuva Jouko Lehmuskallio

Hiirenvirna, kuva Jouko Lehmuskallio

Sarjassa esitellään 100-vuotiaan itsenäisen Suomen luonnossa esiintyviä sinisiä, valkoisia tai sinivalkoisia lajeja, laji kutakin itsenäisyyden vuotta kohti. Tällä kertaa vuorossa on maamme luontoon kuuluvia hernekasveja, joista osa koko maassa esiintyviä, osa taas melko harvinaisia ja vain tietyillä alueilla tavattavia. Kyseessä ovat lajit 80-87

Teksti: Eija Lehmuskallio
Kuvat: Jouko Lehmuskallio

Hiirenvirna, Vicia cracca

Hiirenvirna kuuluu olennaisena osana luontoomme, sillä se on yksi yleisimmistä niittyjemme lajeista. Hiirenvirna on alun perin ollut merenrantojen kasvi ja se on levinnyt vesistöjen varsille. Sillä on melko syvälle ulottuvat versojuuret, mikä selittää tämän monivuotisen kasvin menestymisen hyvin erilaisilla kasvupaikoilla.

Hiirenvirna tukeutuu toisiin kasveihin ja voi yltää korkealle valoa kohti kasvaessaan. Lehdyköiden päässä olevien kärhien avulla kasvi kiipeilee kilpailemaan auringonvalosta, jota kasvit tarvitsevat. Avoimella paikalla hiirenvirna näyttää melkoisen sekavalta pehkolta, sillä se ottaa tukea omasta kasvustostaan. Siniset, joskus valkoiset ja violetin siniset kukkatertut kiinnittävät huomiota keskikesästä melko pitkälle syksyyn saakka. Tätä kirjoittaessani, syyskuun loppupuolella löytyi vielä kukkivia hiirenvirnoja. Hiirenvirna pienen pienet siemenet ovat kuin hiiren herneitä. Tästä kasvi lienee saanut nimensä. Pieniä herneitä ei kuitenkaan kannata suuhunsa pistää, sillä ne ovat lievästi myrkyllisiä.

Hiirenvirnalla on tärkeä osa luonnossa, sillä se on monien päiväperhostoukkien ravintokasvi. Joidenkin perhosten nimistä voi päätellä ravintokasvin nimen. virnasinisiipi, peltovirnaperhonen ja virnaperhonen sekä lisäksi vielä ainakin hopeasinisiipi, kangasperhonen ja vaaleakeltaperhonen hyötyvät hiirenvirnasta.

Ruisvirna, Vicia villosa

Ruisvirna muistuttaa hyvin paljon hiirenvirnaa. Ruisvirna on nimensä mukaisesti rehu ja viherlannoituskasvi ja karkailee paikoitellen luontoomme.

Metsävirna, Vicia sylvatica

Metsävirna, kuva Jouko Lehmuskallio

Metsävirna on näyttävä ja kookas kasvi, joka kiinnittää huomiota lehtomaisten rehevien metsien reunoilla ja aukkopaikoilla, joilla se saa riittävästi valoa. Metsävirna voi kasvaa puiden runkoa hyödyntäen jopa parin metrin korkeuteen. Sen valkoiset pitkänomaiset kukkatertut muistuttavat kynttilöitä. Metsävirna on alueellisesti uhanalainen laji.

Mäkivirvilä, Vicia tetrasperma

Mäkivirvilä, kuva Jouko Lehmuskallio

Mäkivirvilä puolestaan kuuluu sukunsa pienimpiin, ja sitä on jopa vaikea huomata muun kasvillisuuden seasta. Kasvi on aika yleinen lounaisessa osassa Suomea. Mäkivirvilän arvellaan olevan kotoisin Välimeren maista ja Länsi- Aasiasta, joilta alueilta se on levinnyt aikoja sitten ympäri Eurooppaa ja ihmisen avulla myös Australiaan. Meillä mäkivirvilää pidetään alkuperäiskasvina eli kasvina, joka on tullut maahan ennen ihmistä tai on kuulunut kasvistoon niin kauan, että alkuperää ei ole selvitettävissä.

Peltovirvilä, Vicia hirsuta

Peltovirvilä, kuva Jouko Lehmuskallio

Tämä pieni virna on lähes yhtä pieni kuin mäkivirvilä ja usein niitä sekoitetaan toisiinsa. Tarkkasilmäinen huomaa, että peltovirvilällä on vain kaksi siementä. Mäkivirvilällä siemeniä on neljä. Myös kasvupaikoilla on eroa, sillä mäkivirvilä kasvaa painolastipaikoilla, satamissa ja kallioilla, peltovirvilä yleisimmin niityillä ja asumusten läheisyydessä.

Hietakurjenherne, Astragalus arenarius

Hietakurjenherne, kuva Jouko Lehmuskallio

Arenarius nimi viittaa hiekkaan ja kertoo tämän lajin kasvupaikoista. Meillä hietakurjenherne on äärimmäisen harvinainen ja sitä löytää painolastipaikoilta hietikkoisilta alueilta. Laji on niin itsensä näköinen, että sen tunnistaa erilaiseksi muiden hernekasvien joukosta. Mikäli löydätte hietakurjenhernettä, niin ilmoittakaa sen kasvupaikoista, viemme tietoa eteenpäin.

Tunturikurjenherne, Astragalus alpinus

Tunturikurjenherne, kuva Jouko Lehmuskallio

Tunturikurjenhernettä kasvaa Lapissa teiden varsilla ja avoimilta niityiltä. Vaikka laji on arktinen, sitä löytyy myös etelästä harjuilta. Mannerjään vetäydyttyä jääkauden päättyessä maan valtasivat ensimmäisenä hyvin kylmyyttä sietävät lajit. Mutta kasvillisuuden runsastuessa tunturikurjenherne joutui hakeutumaan uusille kasvupaikoille. Hiekkaharjuille, kallioille, pohjoisen joenvarsien hiekkatörmille ja mitä erikoisempiin kasvupaikkoihin levittäytyminen, kertoo tämän lajin erikoisesta vaellushistoriasta; tunturikurjenherne valtasi kasvupaikkoja vetäytyvän jäänreunan perässä kymmenentuhatta vuotta sitten. Tunturikurjenherneen tunnistaminen vaatii tarkkuuta; sen voi sekoittaa Lapissa kasvavaan ja hyvin harvinaisen ja suojeltuun tunturikeulankärkeen, Oxytropis lapponica.

Tunturikurjenherne, kuva Jouko Lehmuskallio

Lue lisää lajeista LuontoPortissa

↑ Sivun alkuun

Artikkelin kommentointi ei käytössä.

Tilaa artikkelit
Tunnista lajeja!
Tunnista lajeja!
LuontoPortti Facebookissa
Yhteistyössä
Unesco