Sinistä ja valkoista Suomen luonnossa – osa 27

Ristikukkaisia
Harmio, kuva: Jouko Lehmuskallio

Harmio, kuva: Jouko Lehmuskallio

Sarjassa esitellään 100-vuotiaan itsenäisen Suomen luonnossa esiintyviä sinisiä, valkoisia tai sinivalkoisia lajeja, laji kutakin itsenäisyyden vuotta kohti. Tällä kertaa käydään läpi ristikukkaisia, tuttuja ja vähän tuntemattomampia lajeja. Mielenkiintoisia tarinoita lajien liikkumisesta ja tulosta Suomeen. Nyt on vuorossa lajit 90-97.

Harmio, Berteroa incana

Harmio on tuttu kasvi vanhojen varuskuntakaupunkien kulttuuripaikoissa kuten kasarmialueilla, ratapihoilla, lastausalueilla ja joutomailla. Harmio-nimi ei viittaa sodan harmeihin, kuten joskus kuulee sanottavan, vaan nimi tulee kasvin tähtikarvojen peittämästä harmaasta väristä. Ainakin eteläisessä osassa Suomea harmio kukkii vielä lokakuussa ja joskus jopa joulukuussa voi löytää kukkivia harmioita. Kestävä kasvi saattaa olla tuttu myös puutarhoissa, joihin sitä on siirretty lajin pitkän kukinta-ajan takia. Harmio on levinnyt Suomeen jo 1800-luvulla Venäjän vallan aikana, jolloin Suomella ei ollut omaa armeijaa. Varuskunnat koostuivat venäläisjoukoista. Rehun ja viljan mukana harmion siemenet kulkeutuivat meille ja kasvi kotiutui meille pysyvästi.

Illakko, Hesperis matronalis

Illakko on vanhojen pihojen ja puutarhojen kulttuurikasvi. Sitä on viljelty koristekasvina eteläisessä Suomessa tiettävästi 1600-luvulta saakka. Sitä on käytetty myös rohdoskasvina. Runsaskukkainen illakko kukkii pitkään, ja siitä on silmäniloa paikoin jopa myöhään syksyyn saakka. Illakon tieteellisen sukunimen perusta hesperia tarkoittaa iltaa eli aikaa, jolloin illakon kukat avautuvat ja samalla alkavat erittää voimakasta, pölyttäjähyönteisille miellyttävää ja vastustamatonta tuoksua. Kasvia on istutettu usein ikkunoiden alle, jolloin lämpiminä kesäöinä miellyttävä tuoksu on tullut avonaisista ikkunoista sisälle. Yöaikaan tuoksuva illakko on erikoistunut houkuttelemaan erityisesti yökkösiä ja kiitäjiä. Kasvi on usein violetin tai aniliinin punainen, mutta lähes yhtä yleisesti sitä löytyy valkokukkaisena.

Kynsimökrassi, Cardaria draba

Kynsimökrassi on kotoisin Välimerenmaista ja Lähi-Idässä. Meille ja laajalti myös muualle kasvi on levinnyt rikkaruohona. Suomeen laji on kotiutunut jo purjelaivojen valtakaudella ja ainakin eteläisessä osassa maatamme sitä pidetään kasvierikoisuutena. Lajia kannattaa etsiä vanhojen myllyjen ja painolastipaikkojen läheisyydestä. Silloin tällöin sitä voi löytää myös rautateiden varsilta. Näissä tapauksissa kyseessä lienee toisen maailmansodan saksalaisten sotajoukkojen mukanaan tuomien viljan ja rehun kuljetuksen mukana tullut kanta. Kynsimökrassin tieteellinen sukunimi Cardaria tarkoittaa sydäntä, mikä viittaa lajin sydämenmuotoiseen lituhedelmään.

Harmio, kuva: Jouko Lehmuskallio Harmio, kuva: Jouko Lehmuskallio Harmio, kuva: Jouko Lehmuskallio Harmio, kuva: Jouko Lehmuskallio Illakko, kuva: Jouko Lehmuskallio Illakko, kuva: Jouko Lehmuskallio Illakko, kuva: Jouko Lehmuskallio Illakko, kuva: Jouko Lehmuskallio Isokrassi, kuva: Jouko Lehmuskallio Isokrassi, kuva: Jouko Lehmuskallio Isokrassi, kuva: Jouko Lehmuskallio Kynsimökrassi, kuva: Jouko Lehmuskallio

Isokrassi, Lepidium latifolium

Isokrassi on silmälläpidettävä ja rauhoitettu koko Suomessa. Monessa paikkaa paailmalla isokrassi on harmillinen vieraslaji. joka valtaa suuria alueita kosteikoista, soilta ja tulva-alueilta. Levitessään se syrjäyttää alkuperäisiä kasvilajeja ja eläimistöä. Isokrassi onkin useissa maissa luokiteltu hyvin haitalliseksi vieraslajiksi. Mielenkiintoista nähdä, valtaako se alaa meillä Suomessa. Suomenlahden eteläpuolella isokrassi on vanha viljelykasvi, jota on käytetty salaattina ja mausteena. Yleisemmin isokrassia löytää lounaisesta saaristosta, mutta paikoin myös mantereen puolelta satamien lähistöiltä.

Lumikynsimö, Draba nivalis

Lumikynsimö kuuluu vaikeasti tunnistettaviin valkokukkaisiin tunturilajeihin. Lumikynsimö on kalkinvaatija, tai ainakin suosija ja sitä löytää hyvin harvinaisena käsivarren Lapin tuntureilta ja Enontekiöltä. Kynsimöt ovat lajilleen vaikeita tunnistettavia. Mutta tutkimalla niiden erilaista karvaisuutta lajit voi ehkä parhaiten erottaa toisistaan. Lumikynsimö on tähtikarvainen, eli sen karvat ovat kärjestä haaroittuneet tähtimäiseksi.

Tunturikynsimö, Draba fladnizensi

Tunturikynsimö saattaa kasvaa lumikynsimön kanssa samoilla paikoilla. Ne ovat hyvin samannäköisiä, mutta tarkkasilmäinen kasvin tuntija näkee eroavaisuuksia. Kannattaa katsoa linkissä kuvia.

Peltotaskuruoho, Thlaspi arvense

Peltotaskuruoho on koko maassa hyvin yleinen. Se kukkii ainakin eteläisessä Suomessa paikoin vielä lokakuussa runsain valkoisin kukin. Laji on kulkeutunut Suomeen ihmisen mukana jo aikoja sitten. Peltotaskuruoho mainitaan jopa Suomen laissa vuonna 1734: ”Joka heittää toisen peltoon hukkakauraa, kieroruohoa, taskuheinää tai muuta mitä tahansa, menettäköön kunniansa, vetäköön sakkoa ja korjatkoon vahingon”. Tämä taskuheinä eli peltotaskuruoho esiintyy koko maassa muokatuilla ja multavilla paikoilla. Luonnonvaraisilla kasvupaikoilla sitä ei juuri tapaa. Peltotaskuruohon siemenet ja erityisesti taskua muistuttava siemenkotelo on nähty kukkarona ja siemenet lantteina. Muiden ristikukkaiskasvien tapaan peltotaskuruohoa voi hyvin käyttää salaattikasvina ja sen siemeniä sinapin kaltaisena mausteena.

Lumikynsimö, kuva: Jouko Lehmuskallio Lumikynsimö, kuva: Jouko Lehmuskallio Lumikynsimö, kuva: Jouko Lehmuskallio Tunturikynsimö, kuva: Jouko Lehmuskallio Peltotaskuruoho, kuva: Jouko Lehmuskallio Peltotaskuruoho, kuva: Jouko Lehmuskallio Peltotaskuruoho, kuva: Jouko Lehmuskallio Kynsimökrassi, kuva: Jouko Lehmuskallio

Teksti: Eija Lehmuskallio
Kuvat: Jouko Lehmuskallio

↑ Sivun alkuun

Artikkelin kommentointi ei käytössä.

Tilaa artikkelit
Tunnista lajeja!
Tunnista lajeja!
LuontoPortti Facebookissa

Unesco