Johdanto

Filosofian tohtori, Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija Heikki Kotirannan työhuoneen ovat vallanneet käävät. Kääpä- ja orvakkanäytteitä notkuu pöydillä ja hyllyillä. Pienet ruskeat paperipussit ja –taitokset kätkevät sisäänsä satoja kääväkäsnäytteitä Suomesta ja ulkomailta. Seinällä roikkuvassa kartassa olevat nuppineulat kertovat, että tutkimusmatkoilla on todella käyty runsain määrin. Viimeksi tohtori on palannut kaukaa Venäjältä, läheltä Alaskaa. Tutkimusmatkoilla on paitsi hätistelty hyttysiä, karhuja ja viranomaisia, niin kerätty myös valtavia määriä näytteitä. Heikki Kotiranta onkin löytänyt tieteelle uusia kääväkäslajeja yli kymmenen.

Kääpien merkityksestä

Metsissä liikkuville käävät ovat varsin tuttu näky. Mitä vanhempi ja luonnontilaisempi metsä on kyseessä, sitä enemmän yleensä kääpiä ja kääpälajeja näkyy. Käävät toimivatkin hyvänä indikaattorina vanhoille arvokkaille metsille. Vanhojen metsien kadotessa myös kääpälajit ovat uhanalaistuneet. Tällä hetkellä Suomessa on n. 230 erilaista kääpälajia. Käävät kuuluvat kääväkkäisiin (Aphyllophorales), joihin kuuluvat myös mm. vahverot, haarakkaat ja orakkaat. Käävät ovat sieniä, jotka yleensä kasvavat lahoavalla puulla. Suurin osa käävistä ei itse tapa puuta, vaan lahottaa jo kuollutta puuaineista. ”Ihmisten tulisikin tietää, että suurin osa käävistä ei ole metsän kasvulle haitallisia. Juurikäävät (männyn- ja kuusenjuurikääpä) sen sijaan voivat aiheuttaa tuhoa”, kertoo Kotiranta. Yksi haitallinen kääpälaji on koivussa kasvava pakurikääpä. Kääpä kasvaa ensin jopa vuosikausia (kaupunkipuissa jopa parikymmentä vuotta) koivun kaarnan alla rihmastona. Siinä vaiheessa kun itiöemä muodostuu, repäisee se koivun tuohen halki ja puu kuolee. Jotkut käävät sitten taas elävät vain pakurin lahottamissa puissa.

Kuva: Jouko Lehmuskallio

Käävät toimivat tärkeinä hajottajina metsissä ja hajottaessaan puuainesta antavat uusille kasveille ravinteita ja elintilaa. Lisäksi käävät ovat merkityksellisiä monien hyönteisten elinkierrolle. Kääpien kanssa samoissa lahopuissa kun viihtyvät monet kovakuoriaiset. Käävät ovat siis todella merkityksellisiä metsäekosysteemeissä. Ilman niitä metsä ei voisi uusiutua luonnollisesti. Käävät muodostuvat päällepäin näkyvästä itiöemästä ja rihmastosta, joka kasvaa puun rungon sisällä. Useimmille lienee tuttu taulakääpä, joka näyttää hevosen kaviolta. Jos taulakääpä tulee kotipihassa kasvavaan puuhun, puu kannattaisi kaataa, sillä se on laho sisältä. Taulukääpä nimittäin tappaa puita. Lehmuksen juuressa kasvava lattakääpä puolestaan lahottaa puun juuria, joten jos lehmuksen tyvessä näkee kyseisiä kääpiä, on syytä tarkkailla puun tilaa. Nämä puita tappavat käävät ovat kuitenkin vain pieni osa käävistä, suurin osa elää vain jo kuolleessa puussa.

Tutkimusmatkoilla tapahtuu

Heikki Kotiranta innostui käävistä jo lapsuudessaan. Hän kertoo keränneensä hienoja isoja kääpiä, joista hänen isänsä nikkaroi kesäasunnon varastoon hyllyjä. Seuraavana keväänä kuitenkin paljastui karu totuus. Kääpähyllyt olivat murusia täynnä, eikä komeista itiöemistä ollut jäänyt kuin purua muistoksi. Käävät kun ovat monien hyönteisten herkkua. Noista ajoista kuitenkin jäi kytemään innostus, joka heräsi uudelleen hänen opiskellessaan biologiaa Helsingin yliopistossa 1970-luvulla. Tuolloin hän kertoi maastokurssilla opettajalleen Tuomo Niemelälle, että heidän kesäpaikallaan kasvaa viuhkokääpä. Opettaja innostui. Hän ei ollut koskaan nähnyt kyseistä kääpä ja ehdottikin Kotirannalle, että tämän kannattaisi tehdä käävistä pro gradu-tutkielma. Käävät, sekä muut kääväkkäät ovatkin kuljettaneet Kotirantaa sen jälkeen tutkimusmatkoilla ympäri Suomea ja Aasiaa. Erityisesti Venäjältä hän on kerännyt mittavaa aineistoa. Hänen asiantuntemuksensa tunnustetaan laajasti ja hän on kirjoittanut useita kirjoja sieniin ja kääväkkäisiin liittyen. Kotiranta väitteli tohtoriksi 2001. Suomen ympäristökeskuksessa Kotiranta tutkii uhanalaisia kääpiä, puita lahottavia sieniä ja muita kääväkkäitä. Kotiranta toimii myös LuontoPortin kääväkäsasiantuntijana ja vastaa käyttäjien tätä ryhmää koskeviin kysymyksiin.

Kääpätutkijan elo ei ole tylsää, jos joku niin erehtyy luulemaan. Kotiranta kertoo, että hän on päässyt kääpien ansiosta käymään useissa sellaisissa paikoissa, joihin muuten ei olisi ollut mitään asiaa, edes paikallisilla ihmisillä. Kotirannan mukaan kääpämatkat erityisesti Venäjän suuntaan ovat aina olleet mielenkiintoisia. Siperiaan suuntautuneilla matkoilla on käytetty helikopteriakin, joka seuraa metsärajaa. Kopteri pudottaa matkalaiset tiettömien taipaleiden päähän. Parin päivän päästä kopteri palaa ja siirtää seurueen uudelle paikalle. Matkat kestävät yleensä 4-6 viikkoa. Siperian perukoilla telttamajoituksessa on tullut koettua kaikenlaista. Joinakin vuosina alueella on ollut niin valtavasti hyttysiä ja mäkäröitä, ettei työnteosta ole tahtonut tulla mitään. Myös karhuja ja muita villieläimiä nähdään lähes joka reissu. Noilla reissuilla kääpänäytteet kuivataan nuotion ylle viritetyn rautalangan, “saslikin”, avulla. Määrittämistä ja näytteiden numerointia riittää koti-Suomeen saakka, koska näytteitä kertyy n. 500-600 joka matkalta.

Suomessa Kotiranta on tutkinut paljon Etelä-Suomen ja Lapin metsiä. Tutkimatonta aluetta Suomessa on erityisesti Pohjanmaalla. Suomesta ei lajistoa todellakaan tiedetä kokonaan, joten kääpätutkijoita ja -harrastajia tarvitaan. Monia alueita ei myöskään ole tutkittu vielä kattavasti. Kääväkkäisiin liittyvää tutkimusta tehdään jatkuvasti. Esimerkiksi yliopistolla tehdään tutkimusta puita kairaamalla. Kairatusta palasta ajetaan DNA-sekvenssit. Näin saadaan selville lähes kaikki lajit, mitä puussa elää.

Tällä hetkellä Kotirannan mikroskoopissa on orvakkanäytteitä. Orvakat ovat usein pieniä, pillittömiä ja sileitä. Fylogeneettisesti ne ovat epäyhtenäinen ryhmä, kuten käävätkin. Jos maassa makaavan oksan pinnalla kasvaa vaaleaa rihmamaista kasvustoa, kuin maalia, kyseessä voi olla orvakka. Orvakkalajeja tunnetaan Suomesta tällä hetkellä vähän yli 420. Orvakoiden tunnistamisessa on haasteensa, sillä niiden tunnistamisessa tarvitaan useimmiten mikroskooppia.

Kääpäharrastus on helppoa

Kääpien harrastaminen on leppoisaa puuhaa. Käävät eivät karkaa, ne havaitsee usein helposti ja suurimpia näkee läpi vuoden. ”Ja niitä on kaunis katsella, ne ovat hurjan kauniita”, lisää Kotiranta. Koko kääpää ei välttämättä kannata kahmaista mukaansa, vaan käävän voi valokuvata ja siitä voi veitsellä ottaa pienen siivun pussiin. Kotona kääpäsiivu kuivataan esimerkiksi huoneenlämmössä, patterin päällä, kuivurissa tai miedolla lämmöllä uunissa. Lopuksi näyte kannattaa vielä pakastaa pariksi viikoksi, jotta käävässä olevat mahdolliset ja todennäköiset kovakuoriaiset tai niiden munat tuhoutuisivat.

Kääpiä voi määrittää kirjallisuuden avulla. Yli puolet lajeista voidaan määrittää myös ilman mikroskooppia. Kääpänäytteisiin kirjoitetaan samanlainen näytelappu kuin kasveihin, josta käy ilmi mm. lajinimi, keräyspaikka ja -aika sekä kerääjä. Kääpäharrastus on helppoa, halpaa ja hauskaa ja harrastajamäärä on Suomessa kasvussa. Kotiranta itse pohtii, että seuraavaksi hän itse voisi tutkia jakokantaisia sieniä. Lisäksi uhanalaistarkastelun ja arvioinnin hän haluaa ajan tasalle. Suomen ympäristökeskuksessa ja yliopistoissa tehdäänkin parhaillaan vuonna 2010 ilmestyvää uutta uhanalaisarviointia. Käävistä löytyy siis aina uutta ja mielenkiintoista tutkittavaa, tekemistä ja harrastettavaa!

↑ Sivun alkuun