Sarjassa esitellään 100-vuotiaan itsenäisen Suomen luonnossa esiintyviä sinisiä, valkoisia tai sinivalkoisia lajeja, laji kutakin itsenäisyyden vuotta kohti.
Sarjan saa kunnian aloittaa sinivuokko, Hepatica nobilis. Sitä voi löytää myös valkoisena, punaisena tai syvän violetin värisenä, harvoin myös sinivalkoisena tai kerrottukukintoisena.
Kasvi on yksi aikaisimmista kukkijoistamme. Sitä voi myöhäisinä talvina nähdä kukkivana jo tammikuussa, mutta tyypillisimmin kasvi aloittaa kukintansa huhtikuussa ja parhaimmillaan kukinta on toukokuussa, jolloin sinivuokkoa voi löytää upeina mattoina muuten vielä harmaassa metsänpohjassa. Sinivuokkoa ei pakkanen tai lumipeitekään pahemmin haittaa. Tyypillisesti sitä tapaa eteläisessä Suomessa tuoreissa lehtomaisissa metsissä.
Hyvin harvinaisena sinivuokkoa voi löytää myös sinivalkoisena.
Sinivuokko on kaunis ja näyttävä kasvi, ja siksi sitä on siirretty pihoille osin huonoin seurauksin; kasvi on paikoin hävinnyt alkuperäisiltä kasvupaikoiltaan. Muutamat kauppapuutarhat kasvattavat luonnonkasveista myös sinivuokkoa kaupallisiin tarkoituksiin, joten kannattaa hankkia se mieluummin kauppapuutarhasta kuin hakea metsästä. Sinivuokko ei pysty kasvullisesti laajentamaan aluettaan ja tuppaan kaivaminen voi hävittää lajin pysyvästi sen luontaiselta kasvupaikaltaan. Asutusten läheisyydestä se on aikojen saatossa selvästi huvennut. Sinivuokko leviää vain muurahaisten levittämien siementen avulla, joita voi kasvin pitkän elämän aikana syntyä jopa kymmenkunta tuhatta.
Signatuuriopin eli merkkiopin mukaan ennen vanhaan sinivuokkoa käytettiin rohdoksi. Sinivuokon kolmiosainen lehti muistuttaa tuon ajan tulkinnan mukaan maksaa. Ja kasvin lehden alapinta muistuttaa väriltään raakaa maksaa. Tämän vuoksi sinivuokkoa on käytetty maksa- ja munuaisvaivojen hoitoon. Verenvuotoakin sillä on yritetty tyrehdyttää. Nykyisin sinivuokon tiedetään olevan myrkyllinen.
Sinivuokko on Hämeen maakuntakukka ja tuoreiden lehtojen indikaattorilaji.
Teksti: Eija Lehmuskallio
Kuvat: Jouko Lehmuskallio
