Suomen maataloustoiminnan ja kotileläinten laiduntamisen hiipumisen myötä monien eliölajien elinympäristöt ovat samalla kaventuneet. Lajien eloonjäämistaistelu onkin siirtynyt hakamailta tienpientareille ja radanvarsille. Nämä paikat tarjoavat monille lajeille oivan kasvuympäristön ja samalla voivat ilahduttaa tiellä kulkijaa.
Jokakesäinen puheen aihe lehtien palstoilla on tienvarsikasvillisuuden niittäminen. Niittäminen on paitsi tieliikenneturvallisuutta parantava, niin myös kasvillisuuden ja sen eliöstön hoitotoimenpide, jos se tehdään oikeaan aikaan kasvukautta. Vuosittainen niitto lisää kasvien monimuotoisuutta ja parantaa lajien elinoloja. Monilajinen kasvillisuus lisää puolestaan hyönteislajeja ja voi tarjota elintilan joillekin uhanalaisille lajeille. Niitot voivat estää myös vieraslajien leviämistä. Yleisin ja tunnetuin tällainen tienvarsivieraslaji on komealupiini, jota alun perin istutettiin ilahduttamaan kulkijoita. Nopeasti elintilaa vallannutta lupiinia pyritään nyt vähentämään niitoilla.
Toinen kiinnostava alue lajiston tutkimiseen ovat ratojen ja ratapihojen lähiympäristöt. Rautatiealueet ja niiden lajisto voi poiketa mielenkiintoisella tavalla muusta ympäristöstä. Ratojen varsilta voi löytää jännittäviäkin lajeja, joiden alkuperä voi olla peräisin jostain kauempaakin. Raiteiden lähiympäristöt luovat uudenlaisen paahdeympäristöt, jotka ovat luonnosta kadonneet lähes kokonaan. Paahdealueilla on oma lajistonsa. Toisaalta rataliikenne voi melullaan ja tärinällään häiritä joitakin lajeja.
Kanadankoiransilmää, kuva Jouko Lehmuskallio
Kiinnostavaa on myös lähteä tutkimaan niin sanottuja jouto- ja täytemaita, joihin kuljetetaan maa-aineista esimerkiksi rakennustyömailta. Niiden lajisto voi olla todella rikas ja kiinnostava ja lajien alkuperän arvuuttelu ja tutkiminen kokonaan oma harrastusalansa. Monimuotoisuuden tutkimisessa ei siis tarvitse jäädä tutkimaan pelkkiä metsäalueita, vaan ajatustaan luonnon kirjosta voi avartaa suuntaamalla saappaansa kokonaan uudenlaisille alueille.
