Johdanto

Suomalaisten rakastaman Luontoillan asiantuntija, professori Kauri Mikkola, on perhos- ja lintumies. Lapsena alkanut kiinnostus alkoi hänen ollessaan Suomalaisen normaalilyseon, Norssin kolmannella luokalla: ”Olin katsomassa Norssin kokoelmaa, kun sinne tuli pari möreä-äänistä ylemmän luokan kaveria, jotka kopauttivat mua olkapäähän ja kysyivät, että tunteeks nahka perhosia.” Isommat pojat ilmoittivat tuntevansa lintuja, joten siitä hetkestä alkoi tietojen vaihto. Yhteistyö kantoi hedelmää. Professori Mikkola onkin yksi Suomen arvostetuimmista perhostutkijoista, jolle myös lintujen maailma on tuttua. Mikkolalle myönnettiin tammikuussa 2009 Björn Kurtén -tiedepalkinto hänen tekemästään elämäntyöstä tutkimuksen ja tieteen popularisoinnin parissa. ”Tää on ollut jatkuvaa tieteentekemistä, aina on mielessä joitakin aiheita ja artikkeleita”, kertoo Mikkola. Aiheita ja innostusta ei tältä professorilta todellakaan puutu, vaikka eläkepäivät ovat jo menossa. Perhostutkimus jatkuu, sillä ”sieltä voi tulla koska tahansa jotakin harvinaista jännää!” Mikkola huudahtaa

Amiraaliperhonen, Vanessa atalanta. Kuva: Per-Olof Wickman

Muuttoperhosten matkassa – amiraaliperhosten huikeat vaellukset

Syksyllä monet muuttolinnut suuntaavat nokkansa kohti lauhkeampia vyöhykkeitä. Lintutornissa tähyilevät kiikaroijat saattavat kuitenkin huomata lintujen lisäksi pienten lepattavien siipien iskuja. Siellä imukärsä rullalla saattaa lentää muuttoperhonen kohti etelää. ”Se tuli ihan uutena asiana”, toteaa Mikkola kertoessaan, miten 1990-luvulla huomattiin amiraaliperhosten muuttavan syksyllä kohti Välimerta. Amiraaliperhonen (Vanessa atalanta) on yksi näistä Suomen kesässä viihtyvistä päiväperhosista, jotka lähtevät syksyllä pohjoistuulten mukana etelään. Viileässä myötätuulessa lentävät amiraalit nousevat Mikkolan mukaan käsittämättömän korkealle, jopa kahteen kilometriin. Tämän vuoksi amiraalien muuttoa ei aiemmin ollut havaittu. Tutkan ja kiikaroijien avulla päästiin kuitenkin perille tästäkin salaisuudesta. ”Kovimmat lepattajat ja liitelijät nousivat kolmeen kilometriin, mutta laskeutuivat nopeasti alas, koska siellä oli jo miinusasteita”, selittää Mikkola. Korkealla lentäessään amiraalit saavat tummiin siipiinsä lämpösäteilyä ja pystyvät näin jatkamaan matkaansa.

Se ero amiraaliperhosen ja muuttolintujen välillä on, että amiraalin sama yksilö ei muuta edestakaisin, vaan muutto tapahtuu sukupolvien välillä. Aikuinen amiraali saapuu keväällä tai alkukesästä Suomeen. Amiraali munii ja munista kehittyy toukkia. Toukat syövät nokkosta, jonka jälkeen ne koteloituvat. Koteloista loppukesällä kuoriutuvat amiraalit lähtevät sitten muuttomatkalle etelään ja kierto alkaa alusta. Vuonna 1998 oli amiraalien suuri kesälisääntyminen Suomessa. Mikkola kertoo, kuinka Espanjan rannikolla havaittiin noin viisi viikkoa Suomen suurten vaellusten alkamisesta repaleisia ja kurjan näköisiä amiraaliperhosia. Kyseessä eivät välttämättä olleet juuri Suomesta muuttomatkalle lähteneet amiraalit, mutta kuitenkin sama muuttoaalto.

Myös muilla lajeilla on havaittu muuttokäyttäytymistä. Esimerkiksi gammayökkönen, ohdakeperhonen ja kaaliperhonen ovat sellaisia. ”Siihen kuuluu ilmeisesti kymmenkunta lajia, jotka ovat tällaisia todellisia muuttoperhosia. Toiset lajit lentelevät vain tuulen mukana, eikä niillä ole paluukäyttäytymistä”, kertoo Mikkola. Muuttokäyttäytyminen on ilmeisen voimakas luonteenpiirre, sillä Mikkola kertoo, kuinka vuoden 2001 syyskuun suuressa ”pöllyssä” (kaakosta tuli viikon ajan lämmintä ilmavirtausta Suomeen) nämä varsinaiset muuttoperhoset eivät sortuneet lähtemään takaisin pohjoiseen, vaikka monia muita perhosia lämmin kaakkoistuuli kantoikin tänne. Tähän asti tunnetuimmat muuttoperhoset ovat olleet Amerikan ja Meksikon välillä vaeltavat monarkkiperhoset.

Perhosten tutkiminen ja keräily

Perhoset ovat hyviä ilmastonmuutoksen indikaattoreita. Ne ovat hyvin tunnettuja ja päiväperhoset pystyy pääosin määrittämään maastossa. Lajintuntemustaidot täytyy kuitenkin hankkia ensin tavalla tai toisella. Mikkola korostaa, että lajintuntemusta pitäisi olla jo kouluissa enemmän:”Kyllä se on niin noloa, jos lapset ei ees tunne puita. Kyllä ihmisillä on halu olla sivistyneitä luonnosta.” Oppikirjoissa tai LuontoPortissa voisi hänen mukaansa olla vaikka kuvataulu, jossa olisi tavallisimmat päiväperhoset. Opettaja voisi pitää kilpailuja siitä, kuinka monta lajia niistä kukin näkee kesän mittaan. Perhosia on helppo harrastaa ja alkuun pääsee nopeasti. Päiväperhoset ovat aloittelijalle helpoin kohde, koska ne ovat esteettisiä, helposti havaittavissa ja opittavissa, ne eivät pure, eivätkä pistä. Aloittelija voisi tehdä perhosten ruokinta-aseman, viini- tai olutsyötin, jonka avulla saa houkuteltua perhosia vaikka omaan kotipihaansa (ruokinta-aseman teko-ohjeet artikkelin lopussa).

Mikkola innostuu kertomaan yhdestä käynnissä olevasta tutkimusprojektistaan. Hän on kartoittanut perhoslajistoa 1960-luvulta lähtien Tammisaaren mökkinsä ympäriltä sekä valo- että syöttirysillä. Hän on huomannut, että joka toinen vuosi on ollut hyvä ja joka toinen huono syöttivuosi. Ratkaisua hän metsästää kiivaasti, mutta mitään varmaa ei ole löytynyt. Tutkimus siis jatkuu. Mikkolalla on Tammisaaressa kaksi valorysää, joihin tulee vuosittain 15 000 – 25 000 yksilöä. Perhoset, yökköset ja muut rysään eksyneet pakastetaan lopullista määrittämistä, laskemista ja kirjaamista varten. ”Siinä on se keräilyn jännitys voimakkaana pontimena, kun näkee mitä muutoksia tapahtuu ja mitä uusia lajeja tulee ja koska tahansa voi ilmaantua tosi rari (harvinaisuus)”, kertoo innostuneena Mikkola. Muutokset ympäristössä ja perhoslajistossa ja -määrissä tapahtuvat yleensä huomaamattomasti. Perhostutkijat ja -harrastajat huomaavat usein muutokset muita aikaisemmin.

Perhosten siipien jännittävää kertomaa

Mikkola kertoo myös mielenkiintoisesta tutkimuksesta, jossa hän silmäili amiraalien siipiä ja huomasi niissä kummallisia jälkiä. Jäljet olivat peräisin lintujen nokasta sekä sudenkorennon eturaajoista. Yleensä linnut eivät syö päiväperhosia, sillä ne ovat varoitusvärisiä ja pahanmakuisia. Joskus joku nälkäinen tai erehtynyt lintu voi kuitenkin napsaista perhosta, useimmiten perhosen takasiiven takanurkasta, jossa on jokin linnun huomion vetävä kuvio. Jos jälki on symmetrisesti molemmissa siivissä, tiedetään, että silloin perhonen on ollut siivet yhdessä. Todellinen perhos- ja lintuasiantuntija Mikkola pystyy perhosen siipiin jääneestä nokan jäljestä tunnistamaan, mikä lintu on yrittänyt tavoittaa kyseistä perhosta, koepaikalla useimmin västäräkki tai mustarastas. Kerran hän kertoo nähneensä kivitaskun (Oenanthe oenanthe) syömässä neitoperhosta (Nymphalis io), mutta tämä on hänen mukaansa todella harvinaista.

Kyynelyökkönen – ihmisille vaarallinen?

Muutama vuosi sitten kohistiin kyynelyökkösestä (Calyptra thalictri), jonka todettiin ensi kertaa imeneen verta ihmisestä. Tapaus on Mikkolalle hyvin tuttu, sillä kyseessä oli hänen hyvä ystävänsä venäläinen tutkija Vladimir Kononenko. Kyynelyökkösiä on useampia lajeja ja meillä tavattu laji oli juuri samanlainen, jonka todettiin Kaukoidässä imevän ihmisestä verta. Tutkijan kourassa ollut yökkönen kiipesi peukalolle, työnsi imukärsänsä sisään ja alkoi imeä verta. Takaruumis pullollaan yökkönen lensi pois ja tutkijan peukaloa kuumotti ja punotti muutaman tunnin. Suomen perhostutkijat kuuluttivat ympäriinsä tuolloin, että ken saa haaviinsa kyynelyökkösen, hänen pitäisi välittömästi ottaa siitä pari jalkaa irti ja säilöä alkoholiin. Yksi näyte saatiin ja jalat lähetettiin Amerikkaan tutkittavaksi. Siellä niistä tehdään DNA-analyysit ja verrataan niitä muihin populaatioihin. Näin saadaan selville, ovatko Suomessa liikkuvat kyynelyökköset samaa vai eri lajia kuin Kaukoidässä. Ihmisille kyynelyökkösestä ei Kauri Mikkolan mukaan ole vaaraa, sillä ne liikkuvat vain hämärissä ja pystyvät imemään verta vain silloin, kun ihminen on täysin paikallaan. Epätodennäköisestä pistosta ei myöskään ole tiettävästi mitään vaaraa.

Luontoilta puhuttaa vieläkin

Se, mistä suuri yleisö tuntee professori Kauri Mikkolan, on hänen tekemänsä työ Luontoillan asiantuntijana. Idea oli lähtöisin Veikko Neuvoselta ja Matti Helmiseltä. Ensin pidettiin lintuihin liittyvä ilta vuonna 1974, jossa Mikkola oli jo mukana. Seuraavan vuonna 1975 oli ensimmäinen varsinainen Luontoilta. Aluksi ilta lähetettiin vain radiossa ja myöhemmin myös televisiossa. Alusta lähtien oli mukana lähes sama joukko asiantuntijoita, paitsi Harri Dahlström tuli vuotta myöhemmin kala-asiantuntijaksi ja Pertti Uotila vaihtui Seppo Vuokkoon. Alkuperäinen joukko jäi ”eläkkeelle” joulukuussa 2007, jolloin uusi asiantuntijaraati aloitti toimintansa. Kauri Mikkola pitää Luontoiltaa tärkeänä, sillä vain luontotiedon lisäämisellä ihmisten arvostus luontoa kohtaan voi nousta ja suojelun tärkeys käy ymmärrettäväksi.

Kysymyksiä tuli Mikkolalle Luontoilta-uran aikana valtavasti. Yksi kysymys hänelle on kuitenkin jäänyt erityisesti mieleen, sillä se on vielä tieteellisesti ratkaisematta. Ja ratkaisemattomat jutut tuntuvat erityisesti kiehtovan Mikkolaa! Purjelentäjä kysyi, että ”mistä johtuu, että hän kaartelee pilvissä mihin päin tahansa, mutta aina kun hän näkee petolinnun, se kaartaa samaan suuntaan?” Kysymys tuli aluksi Seppo Vuolannolle, joka ei ryhtynyt arvailemaan. Mikkola puuttui puheeseen ja kysyi sitten, että suunta on varmaankin oikealle? Purjelentäjä myönsi ja ihmetteli, mistä Mikkola tiesi tämän. Mikkola selitti, että petolinnut kaartelevat nousevissa ilmavirtauksissa. Nouseva ilmavirtaus on kuin pienoismatalapaine, joka kiertää aina samaan suuntaan. Jos petolintu haluaa liitää vastatuuleen, sen pitää kaartaa silloin oikealle. Selitys tyydytti silloin molempia, mutta jälkikäteen Mikkola on keskustellessaan muiden petolintuasiantuntijoiden kanssa huomannut, että asia ei ole vieläkään aivan varma. Tutkimista ja ihmeteltävää siis riittää edelleenkin.

Neitoperhonen, Nymphalis io. Kuva: Per-Olof Wickman

Perhosten ruokinta-aseman valmistus

Ohjeet Kauri Mikkolalta ja Suomen Perhostutkijain Seura ry:n sivuilta www.perhostutkijainseura.fi

Perhosharrastus mielletään usein perhosten keräilyksi haavin tai rysän avulla. Perhosia voi harrastaa kuitenkin myös toisin. Jos perhosia haluaa harrastaa keräilemättä niitä, voi rakentaa itsensä ja pihansa iloksi perhosten ruokinta-aseman. Ruokinta-aseman ideana on houkutella perhosia syömään tiettyyn paikkaan, vaikkapa sateensuojaan räystään alle, jolloin niitä voi ihailla, valokuvata tai muutoin tarkkailla läheltä, sekä luoda perhosille otolliset elämän olosuhteet. Perhosia voi houkutella pihalleen myös istuttamalla tiettyjä perhosia kiinnostavia kasveja ja kukkia. Ohjeita perhosten harrastamiseen saa muun muassa Kauri Mikkolan ja Hannu Tannerin Perhospuutarha-kirjasta, Perhostutkijain seurasta ja paikallisilta perhosharrastajaseuroilta.

Ruokinta-asema, syöttirysä tai perhosbaariksikin kutsuttu perhosia houkutteleva kohde voidaan valmistaa kotikutoisin menetelmin ja välinein. Tarvitaan esimerkiksi huokoinen vaahtomuovinpalanen, kangasta, tiskirätti, pesusieni tai vaikkapa narua. Valittuun materiaaliin imeytetään syöttinestettä, jonka voi valmistaa esimerkiksi punaviinistä. Syöttinesteen voi myös suihkuttaa puunrungolle suoraan.

Kauri Mikkola kertoo jostakin syystä juuri punaviinin olevan perhosten herkkua. Se ei kuitenkaan sellaisenaan juuri kelpaa perhosille. Viini täytyy denaturoida eli siihen lisätään etikkaa (noin 1 %), sekä jotakin sokeripitoista ainetta, kuten hunajaa, siirappia, fariinisokeria tai tavallista sokeria. Syöttinesteen voi valmistaa myös esimerkiksi kaljasta tai oluesta, siirapista ja seos käytetään hiivalla. Reseptejä on paljon erilaisia. Kun syöttineste on valmis, syötinpalaseen imeytetään nestettä. Syötti ripustetaan vaikkapa puun oksalle. Harrastajat neuvovat, että syötti kannattaa ripustaa varsin korkealle, sillä tuulen takia se houkuttaa perhosia paremmin kuin matalalle sijoitetut syötit. Sitten vain odotellaan, että perhoset löytävät syötin. Onnistuessaan syötissä voi parveilla kymmeniä perhosia. Parhaat syöttiajat ovat sydän- ja loppukesän yöt, mutta syötille tulevia päiväperhosia on parhaiten keväällä ja alkukesällä ja uudelleen loppukesällä ja syksyllä. Keskikesällä vain harvat päiväperhoslajit tulevat syötille, mutta yöllä on vilkasta.

Syöttinestereseptejä

• Punaviiniä
• Siirappia, hunajaa tai fariinisokeria
• Ripponen viinietikkaa (pari tippaa riittää, estää mehiläisiä tulemasta syötille)

Otetaan punaviiniä astiaan ja siihen sekoitetaan vaikkapa neljännes siirappia tai fariinisokeria. Syöttineste on valmis käytettäväksi. (Kauri Mikkolan resepti)

• Puoli litraa punaviiniä
• pullo olutta
• 1–1,5 pussia fariinisokeria

Ainekset sekoitetaan hyvin ja laitetaan kannelliseen astiaan noin viikoksi, jonka jälkeen neste on valmista käytettäväksi.

• Litra olutta
• pussillinen fariinisokeria
• palanen hiivaa

Ainekset sekoitetaan ja annetaan käydä muutaman vuorokauden, jonka jälkeen neste on valmis käyttöön.

(Hannu Aarnion resepti)

↑ Sivun alkuun