Puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelma

Aino Juslén kertoo PUTTE-ohjelmasta

Suomen ympäristökeskuksen vanhempi tutkija, biologi ja filosofian tohtori Aino Juslén haluaa muuttaa suomalaisten käsitystä oman kotimaamme luonnon monimuotoisuudesta. Hänen mukaansa liian monilla on sellainen harhakuva, että Suomen metsälajisto olisi hyvin tunnettu. Tosiasiassa maamme lajistosta vain kolmasosasta tiedetään tarpeeksi, suurin osa on joko puutteellisesti tunnettuja tai täysin tuntemattomia. Tiedonpuutteen vuoksi esimerkiksi metsien suojeluohjelmat voidaan tehdä vääristyneesti.

Aino saniaismetsässä. Kuva Henri Juslén

Putte kannustaa kaikkia tutkimusmatkalle koto-Suomen metsiin

Aino Juslén on innokas metsissä liikkuja ja partiolainen. Häntä on aina kiehtonut metsien monimuotoisuus. Vaikka hänen ominta alaansa ovat sammalet, niin silti hän kertoo katsovansa metsissä liikkuessaan kaikkea muutakin. Tällöin voi havaita sellaistakin, mitä muutoin ei ehkä näkisi. Lapsuudesta alkanut kiinnostus monimuotoisuuteen on saanut lisävauhtia Suomen ympäristökeskuksen PUTTE-ohjelman myötä, jossa Juslén toimii koordinaattorina. PUTTE eli Puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelma on ollut poikkeuksellisen laaja projekti. Siihen liittyi vuosina 2003-2007 lähes 40 erilaista hanketta, joiden tavoitteena oli kartoittaa ja tunnistaa sellaisia lajeja, joita ei aiemmin tiedetty olevan olemassakaan Suomen metsissä. Suomelle uusia lajeja löytyi yli 1400, joista tieteelle uusia oli 185. Useimmat näistä olivat selkärangattomia ja sieniä, kuten seitikkejä. Nyt on alkamassa PUTTE:n toinen kausi ja uusien hankkeiden tuomaa tietoa odotetaan innolla.

Kotolajeissamme riittää tutkittavaa

PUTTE-ohjelma sai alkunsa lajien uhanalaisuuden arvioinneista. Asiantuntijat totesivat, että heidän tietonsa metsäluonnossa elävistä lajeista, niiden elintavoista ja ympäristövaatimuksista olivat riittämättömiä. Suomessa arvioidaan olevan noin 45 000 lajia, mutta vain kolmasosasta tiedetään tarpeeksi uhanalaisuuden arvioimiseksi. Siten suurin osa eli kaksikolmasosaa eliöistä on joko täysin tuntemattomia tai ainakin puutteellisesti tunnettuja. Niistä ei voida sanoa, ovatko ne uhanalaisia, mitä ne tarvitsevat elääkseen ja miten ne mahdollisesti vaikuttavat ekosysteemien toimintaan. Tämä on monestakin syystä ongelmallista. Esimerkiksi metsien suojeluohjelmia tehtäessä ja haluttaessa säilyttää monipuolista metsäluontoa ja sen eliöstöä, voidaan tehdä virhearviointeja. Tämä on erityisen hankalaa Etelä-Suomessa, jossa metsäalueet ovat jo nyt pieniksi pirstoutuneita. Tiedonpuutteen vuoksi voidaan tehdä vääristyneitä suunnitelmia.

Tutkija Aino Juslén korostaa, että toistaiseksi tuntemattomatkin lajit ovat evoluution ”polttoainetta”. Ilman tätä ”polttoainetta” ekosysteemien sopeutuminen ympäristön muuttuviin olosuhteisiin, kuten ilmastonmuutokseen on vaikeaa. Juslén sanoo, että ”mitä parempi tieto meillä on Suomessa olevista lajeista ja niiden ympäristövaatimuksista, sitä paremmin voidaan varautua etukäteen ja reagoida, kun tulee uusia, ehkä vaarallisiakin lajeja ilmastonmuutoksen myötä”. Siksi toistaiseksi tuntemattomillekin lajeille tulisi turvata mahdollisuus säilyä säilyttämällä tarpeeksi monimuotoisesti erilaisia luontotyyppejä tarpeeksi laajoilta alueilta. Juslén muistuttaakin, että ”lajit ovat olleet ikiaikoja metsissä ja se kertoo vain meidän huonosta tietotasostamme, että me emme ole tunteneet niitä aiemmin”. Aino Juslén jatkaa, että ”lajiston tuntemus on peruskivijalka, sillä jos emme tunne lajeja, emme voi mitenkään ymmärtää metsäekosysteemiä”.

PUTTE-ohjelma on osa METSOa eli Etelä-Suomen metsien monimuotoisuuden toimintaohjelmaa ja MOSSE-ohjelmaa eli Monimuotoisuuden tutkimusohjelmaa. Nämä yhdessä ovat antaneet paljon uutta tietoa Suomen metsälajistosta. Juslén kertoo kuitenkin, että PUTTE:n tuloksia on käytetty joissakin kohdin vääristellysti esimerkiksi niin, että ne olisivat vahva viite siitä, että yksittäisten pienten biotooppien säilyttäminen riittäisi. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Lisäksi jotkut ovat jopa ajatelleet, että jos lajeja kerran löytyy koko ajan lisää niitä ei tarvitse suojellakaan. Lisäksi on olemassa harhakuva, että Suomen lajisto tunnetaan jo hyvin. Vaikka lajisto onkin yksi maailman parhaiten tunnettuja maailmassa, tätä aluetta ei saisi kuitenkaan unohtaa. Täytyy myös muistaa, että seuraavan sukupolven täytyy aina oppia lajisto uudelleen. Nykyään lajintunnistukseen kuuluu perinteisten rakenteellisten tuntomerkkien hallitsemisen lisäksi myös muita menetelmiä kuten DNA-tekniikkaa. Juslén pitää huolestuttavana sitä, että tällä hetkellä on hyvin vähän työpaikkoja taksonomeille ja meiltä puuttuu kokonaan useiden eliöryhmien asiantuntijoita. Lajistoasiantuntemukselle olisi kuitenkin suuri tarve. Esimerkiksi hän nostaa Itämerestä löytyneiden kampamaneettien tunnistamisen, joita luultiin haitallisiksi amerikankampamaneeteiksi, mutta jotka paljastuivat geneettisten lisätutkimusten jälkeen arktisiksi kampamaneeteiksi (Mertensia sp.). Kampamaneetit lähetettiin ulkomaille tunnistettaviksi.

PUTTE-ohjelman tavoitteena on ollut, että metsässä oleva lajisto opittaisiin tunnistamaan ja tuntemaan paremmin. Juslén kertoo Ruotsissa olevan tavoitteena, että kaikki monisoluiset eliöt tunnistettaisiin. Sen jälkeen voi aivan eri tasolla tehdä suunnitelmia ja toimia käytännössä luonnon parhaaksi. Tärkeänä tavoitteena on ollut myös, että tietoa saadaan siirretyksi nuorille tutkijoille, pidetään yllä laadukasta tieteellistä tasoa, mutta samalla saadaan lisättyä harrastuneisuutta. Harrastajien merkitys onkin ollut korvaamaton ja välttämätön PUTTE:n onnistumisessa. Harrastajavoimin on saatu kirjoitettua kattavia tunnistus- ja määrityskirjoja, kuten Suomen kukkakärpäset ja lähialueiden lajeja (Antti Haarto ja Sakari Kerppola) ja Pohjoisen Euroopan yökkösten toukat, osat I, II ja III (Matti Ahola ja Kimmo Silvonen).

PUTTE:n yhtenä päätavoitteena onkin ollut saada sellaista suomenkielistä määrityskirjallisuutta lajeista, joita ei tunneta kovin hyvin ja joista ei ole ollut aiempaa kirjallisuutta suomeksi. Harrastuneisuuden lisääminen on Juslénin mukaan lähes mahdotonta, jos ei ole saatavilla suomenkielistä tietoa. Hän ottaa esimerkiksi Sami Karjalaisen tekemän teoksen Suomen sudenkorennot, josta lähti liikkeelle sudenkorentoharrastuksen buumi. Nyt tekeillä olevan uhanalaistarkastelun mukaan on selvästi nähtävissä, että kirjan mukanaan tuoma harrastuneisuus on lisännyt tietoa sudenkorennoista valtavasti.

Harrastajilla onkin suuri merkitys eliöiden tarkkailussa, sillä pelkkien ammattilaisten resurssit eivät millään riitä kattamaan lajistotiedon tarvetta. Lisäksi katse täytyy kääntää lapsiin ja nuoriin, ja tieto pitää Juslénin mukaan viedä sinne, missä nuoret ovat eli internetiin. Siten eri lajistoja käsittelevillä internet-sivustoilla on tulevaisuudessa erittäin suuri merkitys. Pelkästään kirjat ja kirjojen tekeminen ei tule tulevaisuudessa takaamaan lasten ja nuorten harrastuneisuutta vaan lajitiedot olisi saatava internet-sivuille.

PUTTE-ohjelma on lisännyt myös koordinaattorinsa Aino Juslénin käsitystä luonnon monimuotoisuudesta. Hän kertoo, että aiemmin luontoa tuli katsottua enemmän tiettyjen lajiryhmien kautta, mutta nyt tulee kiinnitettyä huomiota moniin muihinkin eliöryhmiin. Sama on huomattu maailmallakin. Euroopan ympäristökeskus, EEA (European Environment Agency) on halunnut ottaa biodiversiteettitarinoita eri Euroopan maista keräävään Our Natural Europe-hankkeeseensa Suomen esimerkiksi juuri PUTTE-ohjelman. Ei tarvitse matkata sademetsiin etsimään uusia lajeja, vaan matka kotimetsään voi olla jo mahtava tutkimusmatka.

www.ymparisto.fi

↑ Sivun alkuun

Tule mukaan villiyrttikursseillemme

LuontoPortti Facebookissa

Unesco