Elintarvikkeiden ympäristövaikutuksien hahmottaminen alkaa kouluopetuksesta
Nykypäivänä missään ei voi säästyä kuulemasta, kuinka ihmiskunta on vaikuttanut luonnon hyvinvointiin. Valitettavasti uutiset ovat olleet pääasiassa varsin surullisia. Vihdoin on kuitenkin alettu pienen askelin ymmärtää, että asioihin voi myös vaikuttaa, eikä negatiivisia uutisia tarvitse vain hyväksyä. LuontoPortin yhtenä tehtävänä on auttaa ihmisiä ymmärtämään monipuolisesti, kuinka omilla päivittäisillä toimillaan voi toimia niin ihmiskunnan kuin koko maapallon hyväksi. Useinkaan ei tulla ajatelleeksi, että jokapäiväinen leipämme voi olla yksi niistä asioista, joilla voi vaikuttaa paitsi omaan terveyteen, myös luonnon hyvinvointiin. Helsingin yliopistossa tutkitaan jatkuvasti muun muassa kouluruokailun ja yksittäisten kotitalouksien ruuan hankkimisen ympäristövaikutuksia.
Kun elintarvike-ekologian professori Sirpa Kurppa Maa- ja elintarviketeollisuuden tutkimuskeskuksesta (MTT) suuntaa työpäivänsä päätteeksi ruokaostoksille, hänellä on erilainen käsitys tarjolla olevien elintarvikkeiden elinkaaresta ja ympäristövaikutuksista kuin monella muulla suomalaisella kanssasisarellaan. Hän tietää, miten hän voi itse vaikuttaa muun muassa omenoiden tuotannon ympäristövaikutuksiin. Samanlaista tietoisuutta ja minäpystyvyyden tunnetta hän toivoisi kaikille muillekin. Minäpystyvyys (self-efficacy) tarkoittaa yksilön omaa käsitystä kyvyistään suunnitella ja toteuttaa erilaisia suorituksia (Albert Banduran teorian mukaan), tässä tapauksessa yksilön käsitystä siitä, kuinka hän voi itse vaikuttaa elintarvikkeiden ympäristövaikutuksiin. Tämä on entistäkin tärkeämpää tänä päivänä, jolloin ruoka kasataan tavalliseenkin markettiin eri puolilta maapalloa. Yksittäisen ihmisen vaikuttamismahdollisuudet ovat pienet, ellei tiedä miten toimia.
Sirpa Kurppa kiinnostui vaivihkaa elintarvikkeiden elinkaariajattelusta ja ympäristövaikutuksista. Väitöskirjansa hän teki suomalaisten viljojen tuhoeläimistä ja niiden torjumisesta (Prediction and control of insect damage to cereals in Finland in the 1980s. Helsingin yliopisto 1990). Väitöskirjansa ja muun työnsä myötä hän huomasi, että koululaiset ja heidän vanhempansa eivät välttämättä enää ymmärrä mistä ruoka, kuten esimerkiksi kasvikset tulevat. Siten he eivät pysty myöskään vaikuttamaan ostopäätöksillään niiden kestävään tuotantoon ja sitä kautta ympäristöön. Myöskään nykyisin paljon puhutut hiilijalanjäljet tai ekologiset selkäreput eivät voi Kurpan mielestä avautua käsitteinä, ellei tiedetä perustasolla, mistä on kyse: mistä hiilijalanjälki muodostuu ja miten siihen voi omalla minäpystyvyydellä vaikuttaa.
Professori Kurppa on ollut mukana monissa tätä asiaa edesauttavassa projekteissa. Ensimmäisiä tällaisia projekteja olivat 2000-luvun alussa Elonkierto-puistoprojekti Jokioisilla ja sen myötä syntynyt Maalle oppimaan -projekti. Maalle oppimaan -projekti puolestaan synnytti Eco Learn -hankkeen, jossa edelleen kehitettiin ajatusta maalla oppimisesta (virallinen hankenimi Maaseutulähtöisen ympäristökasvatuksen toimintamalli – Ympäristön, ruokaketjun ja kestävän kehityksen vuorovaikutussuhteen havainnollistaminen). Hankkeen loputtua käynnistettiin jälleen uusi koulu-lähimaatila -yhteistyöhanke, joka perustui Eco Learnin toimintamalliin. Projekti toteutettiin sekä Suomessa että Virossa (virallinen nimi Maaseutulähtöisen ympäristökasvatuksen verkosto Suomessa ja Virossa). Nyt käynnistymässä oleva Suomen akatemian rahoittama projekti rakentuu näiden edellisten hankkeiden pohjalle. Siinä keskeisenä ajatuksena on testata minäpystyvyyttä ruokaan liittyvän kestävyyden ymmärtämisessä kouluopetuksessa.
Aineisto kootaan ottamalla kolme eri koululaisryhmää, joista yhdelle asiaa käsitellään normaalin kouluopetuksen kautta. Toiselle ryhmälle minäpystyvyyden tunnetta ja käsitystä ruuan tuotannosta ja valmistamisesta opetetaan käytännön kautta. Nämä oppilaat ovat mukana ruuan valmistuksessa ja asiaan varataan aikaa mittavasti. Suhde ruokaan ja sen tuotantoon ei synny kymmenen minuutin ruokatunnilla. Kolmas ryhmä puolestaan viedään maatilalle, jossa he saavat tutustua ruuan alkujuuriin ja kiinnittyä sitä kautta asiaan. Lisäksi tehdään mittava kvantitatiivinen lomakekysely, jossa tutkitaan oppilaiden ja opettajien asennetta kestävään kehitykseen. Mukaan otetaan myös ruokapalveluiden toteuttajat. Näin saadaan koottua kvalitatiivinen ja kvantitatiivinen laaja aineisto koulujen ruokailuun liittyvistä asioista. Samalla lisätään oppilaiden, opettajien, kouluruokailun tuottajien ja myös oppilaiden vanhempien minäpystyvyyden tunnetta ja kykyä vaikuttaa elintarvikkeisiin.
Kouluruokailu viettää parhaillaan juhlavuottaan ja on sen vuoksi ollut kovasti esillä. Juhlakirjoituksissa ei kuitenkaan ole tiettävästi huomioitu ruokailua kestävän kehityksen näkökulmasta ja siitä, että kouluruokailun ympäristövaikutukset voivat jopa olla yhden ihmisen arvoperustan varassa. Ruokapalvelukonseptissa tulisi ehdottomasti ottaa huomioon koululaisillekin opetettava minäpystyvyyden periaate ja kestävän kehityksen ajatusmalli. Ruokapalveluita suuremmassakin roolissa ovat ne, jotka tilaavat maailmanmarkkinoilta ruokaa Suomeen. Heillä tulisi olla käsitys siitä, miten he voivat vaikuttaa globaalisti ruuan tuotannon ja kuluttamisen ympäristövaikutuksiin. Heillä ehdottomasti tulisi olla minäpystyvyyttä. Professori Kurppa kuvaileekin tilannetta, jossa maailmanmarkkinoille tupsahtelee välillä myyntiin halpoja eriä esimerkiksi mansikoita. Suomalaisilla tukkuostajilla on suuri houkutus ostaa vaikkapa joulumyyntiin halpa mansikkaerä. Mansikoita talvella, mahtavaa! Kurppa tyrmää tämän täysin. On kadotettu luonnollinen kausisuus. Meillä vuodenaikojen myötä täysipainoinen ravitsemus voidaan muodostaa vuorottelemalla kulloinkin saatavilla olevia elintarvikkeita. Samalla kausisuus tuo tervetullutta vaihtelua ruokavalioomme. Kurpan mukaan globaalivastuullisuus pitäisikin asettaa niin, että käytämme parhaalla mahdollisella tavalla ne luonnonvarat, jotka meillä täällä on. Tämä on Kurpan mukaan peruseettinen kysymys ja silloin joudumme hyväksymään sen, ettemme tarvitse keskellä joululomaa tuoreita mansikoita.
Lähiruuan myönteinen ympäristövaikutus ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys. Sillä on kyllä suuri potentiaali, mutta sitä pitää Kurpan mukaan osata käyttää oikein. Tästä esimerkkinä hän mainitsee kuljetukset. Jos lähellä tuotettu elintarvike kärrätään vajaalla autolla kilometrien päähän, ei se enää ole energian käytön kannalta kestävää kehitystä tukevaa. Siksi lähidynamiikan rakenteiden tukeminen on Kurpan mielestä tärkeää. Herättelemällä kuluttajia ja päättäjiä ajattelemaan, mikä on järkevää ympäristömme kannalta, voidaan saada aikaan oikeasti myönteisiä vaikutuksia. Kuluttajan ei pidä yksin joutua valitsemaan ruokakaupassa, ostaako hän jouluksi tuoreita mansikoita, vaan mieluiten tämän ratkaisun tekevät toiset tahot. Koululaisista on hyvä aloittaa, sillä heidän kauttaan tulevaisuuden aikuiset osaavat ajatella asioita myös ympäristön kannalta. Silti vanhuksiakaan ei sovi unohtaa. Professori Kurppa ottaakin esille koulupuutarhaidean, jota tulisi hän mielestään soveltaa myös vanhusten palvelutaloihin. Vanhuksille oman pienen puutarhan hoitaminen voisi antaa suurta mielihyvää, ylläpitää fyysistä ja henkistä kuntoa, antaa virikkeitä, mahdollisuuden tehdä ehkä tuttua työtä, herättää mahdollisesti dementikoille mieleisiä muistoja ja antaa konkreettisuutta vuodenaikojen seuraamiseen. Ihmisen elinkaari yhdistyy näin ruuan ja ravinnon elinkaareen.
