Helsingin yliopiston Luonnontieteellisen keskusmuseon Kasvimuseon yli-intendentti Henry Väre puhkuu innosta. Haastattelua seuraavana päivänä hän on jälleen lähdössä maastoon, eikä malttaisi enää odottaa. Väre kertookin, että hän elää kasveista ja kasveille. Luontoon meneminen on aina yhtä innostavaa.
Väre tutkii työkseen kasveja ja niiden systematiikkaa ja taksonomiaa. Tarkemmin hänen omana tutkimusalueenaan ovat tällä hetkellä banaanit ja sädekaislat. Banaaneja hän tutkii yhteistyössä Markku Häkkisen kanssa. Kotimaan kasveista hän tutkii erityisesti käsivarren Lapin tunturikasvistoa ja muutenkin Lapin kasveja. Hän on myös Suomen puuvartisharrastajien Dendrologian seuran jäsenlehden päätoimittaja. Hän jos kuka ymmärtää kasvilajintuntemuksen päälle. Yli-intendentti Henry Väre sanookin suoraan, että systematiikka, taksonomia ja lajintunnistus ovat ainoita välineitä oman ympäristön arvostamisen oppimiseen, sillä ”sitä ei voi arvostaa, jos sitä ei tunne”. Hänen mukaansa kaikkia lajeja ei tarvitse osata tunnistaa, eikä se olisi mahdollistakaan. Väre myöntää, että hänellekin tulee vastaan luonnossa joka kerta sellaisia kasveja, joiden kohdalla joutuu pohtimaan lajien välistä rajaa. Se muistuttaa evoluutiosta, joka on käynnissä koko ajan.
Henry Väre Haltilla
Tärkeää Väreen mielestä on, että tietää edes jotakin luonnosta. Silloin on kyky ymmärtää loppuakin. Nykyään kouluopetuksessa painotetaan paljon muun muassa genetiikkaa ja perinnöllisyystiedettä ja on unohdettu, että perusbiologia olisi niiden taustalla erittäin arvokasta tietoa. Esimerkiksi nykyään tehdään paljon molekyylibiologista tutkimusta kasveista ja niiden suhteista evoluutioon. Mitä jos tutkijat eivät tunnekaan niitä kasveja, joita tutkivat? Kasvien geeniperimän ymmärtäminen ja niiden jalostaminen ovat niin nykypäivän kuin tulevaisuudenkin haasteita. Esimerkiksi Väreen tutkimat banaanit ja niiden viljelmät koostuvat pohjimmiltaan kolmesta kloonista. Siten niiden geeniperimä on erittäin ahdas ja ne altistuvat muun muassa sienitaudeille. Tauteja kestäviä lajeja ei voida kehittää ennen kuin selvitetään millaisia banaanilajeja maailmassa kasvaa. Tähän ei päästä ilman lajintuntemustaitoja. Banaanit ovat kaupallisesti merkittäviä monille maille, joilla ei kuitenkaan ole tietoa saati resursseja lajintuntemuksen lisäämiseen. Väreen mukaan Suomen kaltaisilla mailla on velvoite auttaa niitä ja antaa tietotaitoa muun muassa banaanigeenistön vahvistamiseen ja jalostamiseen.
Lajintuntemuksen lisäksi kaikkien tulisi Väreen mielestä tietää edes jotakin kasvien biologiasta, pölytyksestä, kasvien erilaisista elintavoista ja kasvien vuorovaikutuksesta muiden organismien kanssa. On tärkeää huomata, että lajintuntemus on sellainen osa-alue, joka uusien sukupolvien on aina opiskeltava uudestaan. Jos tätä ei tapahdu, menetetään se tieto, joka on jo saavutettu. Hälyttävänä hän pitää juuri lajintuntemusopetuksen vähäisyyttä yliopistoissa. Tämä kun ei ole sellaista kovaa tiedettä, joka tuottaa ”nobeleita”. Suuntaus on hänen mukaansa globaali. Ruotsissa tosin vaikuttaa vielä vahva Linnén perintö ja siellä lajintuntemusta edelleen arvostetaan. Henry Väreen mielestä ainoa keino olisi resursoida lajintuntemus opettajankoulutusohjelmiin syvällisemmin, jolloin osoitettaisiin sen olevan tärkeää. Hän huomauttaa, että suomalaisen hyvinvoinnin pohja on riittävä yleistietämys monilta eri aloilta, myös lajintuntemuksesta.
Suomessa kasvien harrastaminen on varsin paikallista. Nuorille ja lapsille suunnattuja kasvikerhoja ei tiettävästi koko Suomessa ole lainkaan. Tämä on suuri puute, sillä tiedetäänhän, kuinka aidosti innostuneita juuri pienet lapset ovat kasveista ja muusta luontoon liittyvästä. Väreen mielestä kasviopetus tulisi aloittaa mahdollisimman nuoresta iästä. Luontoon meneminen on hänen mukaan parasta opetusta. Kouluissa kasvien keräämisen pitäisi tapahtua niin, että kuljetaan opettajan mukana luonnossa ja samalla kerätään, kuvataan tai tutkitaan luonnosta sillä hetkellä havaittavia kasveja. Oppilaille kotitehtäväksi annettavat kasvilistat ja yksin tapahtuvan keräämisen hän tyrmää. Aloitteleva kasviharrastaja tarvitsee apua ja tukea.
LuontoPortin kaltaiset nettikuvapalvelut ovat Väreen mukaan fantastisia ja asiantuntijan työssäkin tärkeänä apuna. Erityisen hyvä apu se voi olla perustasolla olevalle kasviharrastajalle, jonka käsitteistö on vielä puutteellista ja kasvioiden käyttö siten hankalaa. Hän muistuttaa, että kasvien tunnistaminen ei ole yksinkertainen asia, vaan vaatii pitkää harrastamista ennen kuin siihen pääsee käsiksi. Siksi kasviharrastaja tarvitsee kärsivällisyyttä, innostusta, hyvää ohjaajaa ja tukea harrastuksen edistämiseksi.
