Sarjassa esitellään 100-vuotiaan itsenäisen Suomen luonnossa esiintyviä sinisiä, valkoisia tai sinivalkoisia lajeja, laji kutakin itsenäisyyden vuotta kohti. Nyt on vuorossa lajit 31–33. Suomen luonnonpäivän 17.6. kunniaksi esitellään Suomen kansalliskukka kielo, joka kukkii parhaillaan vitivalkoisin kukin ainakin Etelä-Suomessa. Samalla esitellään lähisukulaiset kalliokielo ja lehtokielo.
Kielo, Convallaria majalis
Kielo valittiin vuonna 1967 äänestyksellä Suomen kansalliskukaksi. Kielo on tunnettu kauneutensa lisäksi tuoksustaan. Sitä on käytetty monien parfyymeiden raaka- aineena aikojen saatossa ja edelleen. Kielo on ollut meille suomalaisille rakas kukka kesäisten juhlien koristeena ja on ollut tunnettu myös joulukukkana, joskin vaatii vaivaa saada kielo kukkimaan joulun tienoilla. Kieloa on siirretty hyvällä menestyksellä myös kotipuutarhoihin koristekasviksi.
Kielo peittää valoisia metsänreunoja ja lehtomaisia kasvupaikkoja Etelä- ja Keski-Suomessa paikoin suurina kasvustoina. Sitä on löytynyt yksittäisiä kasvustoja aina Kittilästä, Sallasta ja Utsjoelta saakka. Kielokasvusto laajenee noin 15 senttiä vuodessa. Kielokasvuston laajuuden avulla voi arvioida ainakin likimääräisesti myös metsän iän. Suurimpien kielokasvustojen tiedetään olevan noin 200-300 vuotta vanhoja!
Kielon houkuttelee tuoksullaan runsaasti siitepölyn kerääjiä, vaikka siinä ei ole mettä lainkaan.
Kauneudestaan huolimatta kielo on myrkyllinen ja erityisesti syksyllä oranssin punaisina hehkuvat marjat houkuttelevat maistamaan. Ihmiselle ja muille nisäkkäille kielo on tappavan myrkyllinen. Kieloa on käytetty sydänlääkkeenä, mutta lääkkeen valmistaminen jätetään suosiolla apteekkareille ja asiantuntijoille. Mutta linnut niitä voivat turvallisesti syödä. Ne levittävät tehokkaasti kieloa uusille kasvupaikoille. Kielon tieteellinen nimi perustuu Laulujen lauluun, Raamatun tarinaan, missä tyttö vertaa itseään laaksojen liljaan. Kielon nimi onkin alun perin ollut madonnanlilja, Lilium candidum. Se nimettiin Euroopassa Laaksojen liljaksi, Lilium convallium, josta Linné muokkasi nykyisen tieteellisen nimen. Rakkaalla lapsella on monta kutsumanimeä. Sitä on sen leveän ja kielimäisen lehden muodon vuoksi kutsuttu myös lehmänkieleksi.
Kalliokielo, Polygonatum odoratum
Kalliokielo kasvaa nimensä mukaisesti kallioiden koloissa, mutta myös rehevissä lehdoissa. Laji on yleinen Etelä-Suomessa ja on jo harvinainen Etelä-Hämeessä ja Savon korkeudella. Kalliokielo on erilainen kuin kielo, eikä sitä juurikaan voi sekoittaa muuhun, kuin Lehtokieloon, joka on yleensä kookkaampi. Myös kalliokielon marjat ovat myrkyllisiä. Mutta sen juurakko ei ole myrkyllinen ja nälkävuosina kalliokielon juurakkoa on käytetty jauheena leivissä ja sitä onkin kehuttu parhaaksi hätäravinnoksi. Kalliokielosta kertovan tarun mukaan kuningas Salomo käytti kasvin juurakon taikavoimaa räjäyttäessään kallionlohkareita temppelinsä rakennusmateriaaliksi.
Lehtokielo, Polygonatum multiflorum
Lehtokielo kasvaa meillä ainoastaan eteläisimmässä osassa Suomea, mutta sitä oi löytyä rannikon tuntumasta Pohjois-Satakuntaan saakka lehdoissa ja lehtoniityillä. Komeimmat kasvustot ovat Ahvenanmaan lehdoissa. Lehtokielon marjat ovat tummansiniset ja myrkylliset. Kaikki kielokasvit kuuluvat nykyisin parsakasvien heimoon.
Lajit LuontoPortin sivuilla
Teksti: Eija Lehmuskallio
Kuvat: Jouko Lehmuskallio
