Kielo, Convallaria majalis. Kuva: Jouko Lehmuskallio
Kielo
Convallaria majalis
Luonnonkukan päivän tunnuskukka on kansalliskukkamme kielo. Kielo sai virallisen kansalliskukka statuksen vuonna 1982, samassa yhteydessä kun valittiin maakuntakasveja.
Kielo kukkii parhaiten valoisilla ja kuivahkoilla lehtomailla. Se ei silti karta kangasmetsiäkään, joskin karuimmilla paikoilla kasvi ei jaksa kukkia. Kielon lehdet ovat myös ilman kukintoa linjakkaan kauniit. Kukkimattomuuteen löytyy myös kasvin elämänkiertoon liittyvä selitys. Kielolle syntyy kukkia usein vasta kymmenvuotiaalle yksilölle. Huonoimmilla kasvupaikoilla voi viedä vieläkin enemmän aikaa ennen kuin kielo kukkii.
Kielo puskee maanpinnalle maamme eteläisimmissä osissa jo toukokuun puolella. Kielon linjakas lehtipari näyttää pilliltä ennen lehtien avautumista ja kasvamista täyteen mittaansa. Kielo leviää ja lisääntyy maavartensa avulla, jonne se kerää myös vararavintoa. On laskettu, että kielon kasvusto leviää maavarsistonsa avustamana ympäristöönsä arviolta viidentoista sentin vuosivauhdilla. Kukkimisikäisenä, siis noin kymmenvuotiaana kielokasvuston koko olisi näin laskettuna noin puolitoistametriä.
Kuva: Jouko Lehmuskallio
Kaunista ja miellyttävän tuoksuista kieloa on perinteisesti käytetty hajuvesiteollisuudessa ja kosmetiikkatuotteissa. Kasvia kerättäessä kannattaa kuitenkin muistaa, että se on hyvin myrkyllinen syötynä. Kielo sisältää glykosidejä jotka ovat tappavan vaarallisia jopa aikuiselle. Kasvissa on myös hyviä ominaisuuksia, sillä sen sisältämää konvallatoksiini nimistä ainetta on voitu käyttää sydänlääkkeen ainesosana sormustinkukan tapaan. Itselääkintää sen kanssa ei kuitenkaan saa harrastaa, sillä tarkka annostus on erittäin tärkeää.
Kielo on myös näyttävä koristekasvi. Sitä onkin siirretty onnistuneesti kotipuutarhoihin ja kerätty maljakoihin ja kukka-asetelmiin kautta aikojen. Voimakkaan tuoksun takia monet jättävät kuitenkin kielot keräämättä. Parhaimmillaan kielokasvustot hivelevät silmää niitä katsellessa luontoretkillä metsänreunoissa ja lehtojen aluskasvina.
Kansalliskukallamme on ollut monta kansan antamaa nimeä. Sitä on kutsuttu koirankieleksi, lehmänkieleksi, viljukanvaljukaksi ja laaksonliljaksi. Olisikohan kasvi valittu kansalliskukaksemme, jos nimeksi olisikin vakiintunut vaikkapa lehmänkieli?
Eija Lehmuskallio
Lähteet
- LuontoPortti
- Bo Mosberg, Pohjolan kasvit
- Hämet-Ahti L., Suominen J., Ulvinen T. & Uotila P. Retkeilykasvio. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
Lisää tietoa ja kuvia lajista Suomen luontoa ja lajistoa-sivuilta.
